Synnytin esikoiseni 4/2020. Ennen synnytystäni yliopistolliset sairaalat ilmoittivat rajoituksista, joiden mukaan mies sai tulla vain synnytyksen aktiivivaiheeseen. Hänellä ei ollut sen jälkeen lupaa jäädä tai tulla vierailulle. Jos joutuisin sektioon, hän ei saisi olla lainkaan läsnä. Ajatus yksin olemisesta toimintakyvyttömänä vastasyntyneen kanssa, ajoi minut paniikkiin. Monet eivät tiedä, että synnytyssairaalat eivät ole kuin ennen. Sairaaloissa ei ole paikkaa, minne vauvan voi viedä, kun äiti nukkuu tai toipuu, eivätkä hoitajat ehdi auttaa.
Liityin synnytysosastojen rajoituksia vastustavaan FB-ryhmään ja soittelin päättäjille. Annoin haastatteluja, ja vertaistovereita löytyi tuhansia. Silti uutisissa näytettiin pariskuntaa, joka hymyili onnellisena vauvansa kanssa, ja tähdensi, että kaikki meni hyvin ja nyt täytyy vaan joustaa. Pettymys oli valtava, kun Satasairaala ilmoitti noudattavansa rajoitusten linjaa. Sairaalasta otettiin minuun yhteyttä. He olivat pahoillaan, ja vakuuttivat, että minulle taataan laadukas hoito. Satasairaalassa oli kuulemma syntynyt alkuvuonna todella vähän lapsia, vain kaksi vuorokaudessa. Voisin unohtaa huoleni siitä, ettei hoitajilla olisi aikaa auttaa.
Viikkoa ennen laskettua aikaa raskausmyrkytykseni oli vakava, ja synnytys piti käynnistää. Vietin käynnistyksessä kaksi vuorokautta. Kun synnytys alkoi, sain soittaa miehelleni Raumalle, että hän voisi tulla. Tuntien kuluessa kivut pahenivat, ja pyysin epiduraalia. Odotin kovissa kivuissa anestesialääkäriä yli puoli tuntia. Kun lääkäri saapui, minua alettiin vääntää kaksinkerroin. Tämä oli tuskaa, sillä selässäni on murtuma. Uskon, että se oli unohdettu, vaikka olin sen kirjannut kaikkiin mahdollisiin papereihin.
Pistäessä koin äärimmäistä kipua. Huusin kurkku suorana ja aloin täristä. Kuulin lääkärin sanovan, “oho”. Hän yritti pistää uudelleen, mutta piikki ei osunut. Synnytin käytännössä luomuna, vaikka en olisi halunnut. Oikeastaan kaikki mistä esitteissä oli puhuttu, hienot vesialtaat ja muut, unohdettiin. Kätilö pohti, että piikki oli osunut hermoon, mutta hän ei ollut ennen nähnyt vastaavaa. Tärisin koko synnytyksen ajan, ja mieheni joutui makaamaan painona päälläni.
Kiire sairaalassa oli silmiinpistävää. Lopulta tunsin, että vauva syntyisi. Kätilö huusi ovelta, että ala ponnistaa. Ensisynnyttäjänä en todella tiennyt, mitä piti tehdä. Pelkäsin, että mieheni joutuu toimimaan kätilönä. Olin niin järkyttynyt, että ponnistusvaiheessa koin kauhukokemuksen sieluni irtaantumisesta ruumiistani. Kun tyttäremme syntyi, istukka ei tullut itsestään, ja jouduin leikkaukseen. Olin niin sekaisin, että luulin kuolevani. Samalla miestäni pyydettiin poistumaan. Huusin, etten suostu, ja missä vauva olisi, kun olen leikkauksessa. Henkilökunta raapi päätään, että “totta”. Tuona yönä oli keskimääräisen kahden sijaan syntynyt kahdeksan vauvaa.
Menetin melkein kolme litraa verta, mikä ylittää kriittisen rajan. En pysynyt tajuissani. Synnytyksen jälkeen minulla ei ollut mahdollisuutta peseytymiseen. Minulle ei tuotu edes pyyhettä, eikä aina ruokaakaan. En osannut imettää, ja itkimme lohduttomasti. Kukaan ei tullut, vaikka painoin kelloa. Tässä kunnossa minut kotiutettiin 36 tunnin jälkeen. Pyysin laitoshuoltajaa kantamaan vauvani alakertaan, sillä en itse pystynyt. Mieheni ei saanut tietenkään tulla meitä vastaan.
Rajoitukset olivat absurdeja. Kenelläkään ei ollut maskeja, porukkaa lappasi opiskelijoista lähtien, mutta isä ei saanut nähdä lastaan. Yhteiskunta maksaa kalliisti, kun satojen naisten ja lasten terveys vaarannettiin. Tulevaisuudessa mietitään, kuinka tämä vaikutti lapsiin, kun varhaiset kiintymyssuhteet molempiin vanhempiin häiriintyivät. Olen vasta toipumassa kokemuksistani. Selässäni on hermovaurio, käyn terapiassa, ja olen edelleen pois vakituisesta työstäni. Sisaruksia tyttäremme tuskin saa. Eikö nyt pitänyt olla synnytystalkoot?
Kirjoittamani kolumni on julkaistu Länsi-Suomessa 28.1.2022
Tästä voit lukea lisää ajatuksistani äitiyteen liittyen.
Kommentit
Lähetä kommentti